Päätös I

Tein lenkin. Aion tehdä lenkin täst' edes joka päivä.

kävely 7,5km 80min

Alkumatkasta jo vitutti kuin isoa sikaa; takki kiristi, mp3-soittimen toinen kuuloke ei toiminut, kengät hiersivät. Keskimatkasta henkeä ahdisti, kengät hiersivät edelleen, palelsi. Löysin kuitenkin ihan hetkeksi sen ulkoilun nautinnon ja syksyisen luonnon kauneuden. Yritin pitää siitä tunteesta kiinni.

Matkalla jotenkin havahduin myös kuuluvani sikainfluenssan riskiryhmään. Olen sairaalloisen lihava. Olen sairaalloinen. Olen sairas olemalla niin lihava. Voisin sairaana ihmisenä mennä hakemaan piikin itselleni.
Seuraava ajatukseni kuitenkin oli, että jos saan kyseisen taudin, se on luonnonvalinta. Jos elimistöni ei kestä tautia ja kuolen, se on luonnonvalinta. Minulla ei ole mitään menetettävää. Ajattelin ihan oikeasti voivani kuolla menettämättä mitään.

Siis hetkinen? Niin kauan kuin en pidä itseäni minkään arvoisena, on kai ihan sama yritänkö elää terveellisemmin vai en. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan. En enää muista mikä voima minua ennen ajoi eteenpäin? Muistan kyllä, että sain tyydytystä itse laihtumisesta, numeroiden pienenemisestä, jossain määrin siitä kontrollin tunteesta... mutta siinäkö oli kaikki? Siinäkö on kaikki?