Ei se ollutkaan niin helppoa

Oho, ei kyllä ollut mitään rotia viime viikossa. Ei se sitten ollutkaan ihan niin helppoa "vähän löysätä". Onneksi paino nyt ei kuitenkaan noussut tuon enempää.

Tavoitteena edelleen pitää ateriarytmi ja annoskoot hallussa. Ja jos vaikka tällä viikolla tähtäisi vain kahteen kosteampaan iltaan, viime viikolla niitä olikin yllättäen kolme.

Haaste ohi

Neljän viikon haaste on nyt ohitse ja tämä pötkylä on viisi kiloa keveämpi ja muutaman sentin kapeampi. Olo ei ole niin löysä kuin vuoden alussa ja mielikin vähän taas parempi.

Tästä eteenpäin tavoitteena säilyttää viiden aterian päivärytmi ja pitää annoskoot maltillisina. Tissuttelua ei sallita ja herkkuja saa syödä vain erityistilanteissa tai kerran viikossa jos ei mitään erikoista muuten tapahdu.

Katsellaan, miten tämä oma soveltaminen nyt lähtee käyntiin.

Blogipalkinto ja tunnustuksia

Sain tällaisen tunnustuksen Fanttiblogista , kiitoksia vaan!

Sääntöihin kuuluu kirjoittaa itsestään seitsemän tunnustusta ja jakaa palkintoa eteenpäin. Tässä blogin aihepiiriin liittyvät tunnustukseni:

|1| Olen ollut huomattavasti ylipainoinen jo alle kouluikäisenä.

|2| Vaikka söin lapsena paljon karkkia, en nykyään välitä makeista herkuista, vaan rakastan kaikkea suolaista.

|3| Olen ollut varhaisessa teini-iässä 2 viikkoa sairaalassa osastolla laihdutustarkoituksessa Nutrilett-kuurilla. Minulla ei siis ollut mitään muita sairauksia.

|4| En ole oikein koskaan kehdannut käydä pikaruokapaikoissa. Kuvittelin, miten kaikki ajattelevat "tuolla se läski taas mättää hampurilaisia naamaansa". Nykyään ehkä kehtaisin mutta enää ei kiinnosta.

|5| Jos joskus hävettää ostaa kaupasta paljon herkkuja, yhtälailla joskus häpeän ostaa pelkästään terveellisiä asioita. Kuvittelen kassan arvaavan minun laihduttavan, joka jostain syystä tuntuu minusta nololta. Taidan ajatella aivan liikaa sitä mitä muut ajattelevat...

|6| Ostan monesti vähän pieniä vaatteita, koska ajattelen aina kohta mahtuvani niihin.

|7| Ajattelen usein, että ylipaino on pilannut koko tähänastisen elämäni. Vaikka olen itsekseni yrittänyt työstää tätä ajatusta, minun on silti usein vaikea kuvitella, että voisin koskaan olla onnellinen.

Tämä jakamisvaihe on taas niin vaikea kun monilla tämä palkinto jo onkin, joten jätän sen väliin.

GFG 1. viikko takana

Viikko takana dieettiä ja paino putosi 2,4 kg. Ihan ok tulos, mutta en kauheasti osaa iloita.

Äsken tein viikko-ohjelmaan kuuluvan kotitreenin. Tein osan liikkeistä peilin edessä ja voi ällötys mitä sieltä kuvastuikaan. Lannistuin niin, että menin treenin läpi vain kahteen kertaan, vaikka kolmaskin olisi varmasti mennyt.

Uskomatonta miten sitä kuvittelee jotenkin olevansa paljon pienempi ja sirompi kuin todellisuudessa onkaan. Kun seisoo suorassa peilin edessä ja jotenkin sopivasti vetää vatsaa sisään ja katsoo sopivasta kulmasta, häviää valtava mahakin jonnekin. Vaikka siinä se hyllyy makkarana vyötäröllä kun vähänkin kyykistyy.

Miksen minä saa koskaan sellaisia "nyt mä näytän!" -tunteita tai saa mitään tsemppiä oman tilan tiedostamisesta? Niin kauan menee hyvin kuin jotenkin onnistun elämään sokeana itselleni, mutta heti kun totuus taas iskee suoraan silmille, ainoat tunteet ovat vain häpeä ja lannistuminen. Koen vaan olevani niin epäonnistunut.

Viime viikko meni kuitenkin hyvin tiukkaa dieettiä noudattaen ja uskon, että pystyn samaan vielä seuraavat kolme viikkoa. Nälkä ei ole, mutta ruoka pyörii jatkuvasti mielessä. Pahaa oloa tekisi mieli helpottaa syömällä, mutta nyt on vaan keksittävä muuta. Päivä kerrallaan.

Go fat go

Auts. Ei mitään järkeä missään. Olen ollut niin tuuliajolla etten koskaan. Elämässä ovat asiat nyt siinä mallilla, että suruun ja murheeseen tulee sekä syötyä että juotua. Asiat eivät ole muuttumassa parempaan (päinvastoin), joten ainoa keino saada nyt muutos aikaan on löytää lohtu muualta.

En tosin vieläkään ole löytänyt sen enempää ystävää, rakastettua, tukea tai turvaakaan tähän elämään, mutta satuinpa eilen kiinnostumaan Go Fat Go -haasteesta. Kirjauduin sivuille ja innostuin.

Tarvitsen juuri nyt sitä, että joku muu sanoo mitä teen, milloin ja miten. Toivoisin samanlaista ohjausta kaikilla muillakin elämän osa-alueilla juuri nyt, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Katsotaan, saanko taakkaa hartioilla kevennettyä (henkisesti kuin fyysisestikin), vai vaivunko taas huomenna johonkin mustaan aukkoon. Toivotan kuitenkin itselleni tsemppiä, koska saatan kuulla motivaation askeleet jo rappukäytävässä...

Paljastuksia vasten tahtoa

Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa alusvaatteiden erikoisliikkeessä. Ajattelin vain piipahtaa sisällä vähän vilkaisemassa, mutta hetken päästä olinkin sovituskopissa myyjän kanssa ilman paitaa sovittamassa rintaliivejä. Onneksi kaikki tapahtui tosi nopeasti, enkä ehtinyt ajattelemaan asiaa sen enempää.

Nimittäin viimeinen asia, jonka päältäni riisuisin, on paita. Keskiosa on vartalossani kaikein ällöttävin ja rumin asia. Sen lisäksi, että olen siis omenavartaloinen ja pelastusrenkaat löytyy vyötäröltä, on vatsassani ja selässäkin paljon raskausarpia. Arvet ovat nuoremmalta iältä ja aika hyvin vaalentuneet, mutta eivät missään nimessä näkymättömiä.

Siinä kuitenkin seisottiin tuntemattoman nuoren myyjän kanssa katsomassa lähes paljasta ylävartaloani. Ainut lohduttava ajatus oli, että ehkä myyjä ajattelee, että arpeni todellakin ovat raskausarpia.

Miten valtavan iso ja ahdistava asia onkaan ollut oman vartalon paljastaminen ylipäätään kenellekään. Vieläkään en vapaaehtoisesti riisu paitaani kenenkään edessä, jos vaan voin välttää tilanteen. Onneksi ahdistus ei enää ole samaa luokkaa kuin esim. peruskoulussa, jossa en koskaan vaihtanut paitaa liikuntatunnilla ja uimaan menot välttelin kaikkien mahdollisten tekosyiden turvin. Kerran minut pakotettiin mukaan uimaan ja muistan vieläkin miten itku kurkussa itseäni piilotellen olin suihkussa viimeisessä nurkassa ja häpesin itseäni niin paljon, että meinasin varmasti saada panikkikohtauksen.

Huh. Onneksi olen päässyt noista pahimmista ajoista ylitse. Olenhan kuitenkin käynyt paljon uimassa ja pystyn kyllä tuollaisissa neutraaleissa tilanteissa (tuntemattomien nähden) olemaan alasti, mutta edelleenkään se ei ole minulle luontevaa, pahempina päivinä itse asiassa tosi vaikeaa.

Enemmän kuin laihtumista, toivoisin joskus voivani hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on, lihavana tai vähän hoikempana. Kaikkein raskainta on jatkuvasti vihata itseään ja omaa vartaloaan.

Normi viikonloppu

Viikonloppu meni odotetusti pämppäillessä. Perjantaina jaksoin laskea kalorit myös juomisista, mutta ei sillä sinänsä ollut mitään merkitystä, koska se ei vaikuttanut juomisen määrään mitenkään. Lauantaina unohdin kaikki laskurit ja sunnuntaina elin kuin huomista ei olisikaan. Nyt on maanantai ja kiloklubi taas aukeaa.

Kuulostaahan tämä vähän surulliselta.

Taidan tänään kävellä kauppaan ostamaan itselleni kunnolliset talviulkoilukengät.