Paljastuksia vasten tahtoa

Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa alusvaatteiden erikoisliikkeessä. Ajattelin vain piipahtaa sisällä vähän vilkaisemassa, mutta hetken päästä olinkin sovituskopissa myyjän kanssa ilman paitaa sovittamassa rintaliivejä. Onneksi kaikki tapahtui tosi nopeasti, enkä ehtinyt ajattelemaan asiaa sen enempää.

Nimittäin viimeinen asia, jonka päältäni riisuisin, on paita. Keskiosa on vartalossani kaikein ällöttävin ja rumin asia. Sen lisäksi, että olen siis omenavartaloinen ja pelastusrenkaat löytyy vyötäröltä, on vatsassani ja selässäkin paljon raskausarpia. Arvet ovat nuoremmalta iältä ja aika hyvin vaalentuneet, mutta eivät missään nimessä näkymättömiä.

Siinä kuitenkin seisottiin tuntemattoman nuoren myyjän kanssa katsomassa lähes paljasta ylävartaloani. Ainut lohduttava ajatus oli, että ehkä myyjä ajattelee, että arpeni todellakin ovat raskausarpia.

Miten valtavan iso ja ahdistava asia onkaan ollut oman vartalon paljastaminen ylipäätään kenellekään. Vieläkään en vapaaehtoisesti riisu paitaani kenenkään edessä, jos vaan voin välttää tilanteen. Onneksi ahdistus ei enää ole samaa luokkaa kuin esim. peruskoulussa, jossa en koskaan vaihtanut paitaa liikuntatunnilla ja uimaan menot välttelin kaikkien mahdollisten tekosyiden turvin. Kerran minut pakotettiin mukaan uimaan ja muistan vieläkin miten itku kurkussa itseäni piilotellen olin suihkussa viimeisessä nurkassa ja häpesin itseäni niin paljon, että meinasin varmasti saada panikkikohtauksen.

Huh. Onneksi olen päässyt noista pahimmista ajoista ylitse. Olenhan kuitenkin käynyt paljon uimassa ja pystyn kyllä tuollaisissa neutraaleissa tilanteissa (tuntemattomien nähden) olemaan alasti, mutta edelleenkään se ei ole minulle luontevaa, pahempina päivinä itse asiassa tosi vaikeaa.

Enemmän kuin laihtumista, toivoisin joskus voivani hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on, lihavana tai vähän hoikempana. Kaikkein raskainta on jatkuvasti vihata itseään ja omaa vartaloaan.